Ensikertalaisena Jungfruskärin talkootyöleirillä

Keväällä huomasin Suomen Luonto -lehdessä pienen ilmoituksen Saaristomeren kansallispuistossa järjestettävästä talkootyöleiristä. Innostuin heti ja ilmoittauduin.

Ensikertalaisena minulla ei ollut tarkkaa käsitystä, millainen leiristä tulee. Ovatko käteni rakoilla heti ensimmäisen työpäivän jälkeen? Mitä töitä saarella tarkalleen tehdään? Saakohan siellä tarpeeksi kahvia? Pureeko punkki? Saaristo ja perinnemaisemien hoitaminen houkuttivat kuitenkin sen verran, että pieni epävarmuus ei haitannut. Jungfruskär on Saaristomeren kansallispuiston läntisimpiä saaria ja sinne pääsee vain omalla veneellä tai taksiveneen kyydissä. Saari on ollut osittain armeijan hallussa vuoteen 1999 saakka, mutta saaren maisemien ennallistamistyötä on tehty jo lähes 30 vuoden ajan.

Merimatka Jungruskäriin Galtbysta kesti noin tunnin. Jungfruskärin laiturilla pariakymmentä talkoolaista odotti leirin vetäjä, Metsähallituksen suojelubiologi Leif Lindgren. Majoittumisen ja muonituksen jälkeen (ja kahvin – eli heti selvisi, että kyllä täällä saa tarpeeksi kahvia) hän esitteli meille viikon työkohteet, noin 15 hehtaaria niittyä. Mietin itsekseni, että 15 hehtaaria kuulostaa aika suurelta alalta...

Työhön ryhdyttyämme talkoovoima osoittautui kuitenkin uskomattoman tehokkaaksi: 24 haravaa raapi isommankin niityn jo aamiaisen ja aamukahvin välillä. Ja kaiken lisäksi kaikilla tuntui vielä olevan hauskaa. Tauoilla jaksettiin aina nauraa ja rakkojakaan emme joutuneet liian paljon vertailemaan!

Iltaisin saaren luonnosta ja historiasta kertoessaan Leif loi haravan heiluttelijoihin uskoa, että haravointi on tärkeä osa niittyjen hoitoa. Ilman niitetyn heinän haravointia monet, vain hoidetuilla niityillä viihtyvät kasvit, kuten pienenpieni isorantasappi, tuskin menestyisivät Jungfruskärissä. Saaresta sanotaan löytyvän parisataa uhanalaista kasvilajia, hyönteistä, sientä ja eläintä. Niittymaisemien ennallistamisella pyritään säilyttämään kasvillisuuden monimuotoisuus – eli antamaan koti näille uhanalaisille ressukoille. Lisäksi on tietysti kulttuurihistoriallisesti tärkeää, että entisaikojen torppareiden luomat maisemat säilyvät jälkipoville. Esimerkiksi Jungfruskärille tyypillisiä lehdesniittyjä on Suomessa jäljellä enää vain noin 100 hehtaaria.

Toki työnkuvaan kuului muutakin kuin haravointia. Mieheni pääsi niittämään viikatteella rantaruovikkoa ja lisäksi niittyjä niitettiin koneilla. Haravoituja heinäkasoja kerättiin pressuilla isoiksi polttokasoiksi. Kannoimme pressuilla kirjaimellisesti kortemme kekoon perinnemaisemien puolesta! Surullisempi puoli kekojen kasaamisessa oli, että meidän heiniämme eivät syö lehmät, vaikka saarella laiduntaakin parisenkymmentä märehtijää kesätöissä. Heinien kuljettaminen pois saarelta on liian kallista, joten heinät poltetaan.

Viikon mittaisella leirillä ehti muodostua mukavia rutiineja. Paras niistä oli ehdottomasti uiminen – se hetki, kun lounastauolla ja töiden jälkeen iltapäivällä pääsi hyppäämään sopivan kylmään Itämereen. Moni totesi, että näillä muistoilla jaksaa taas talvella. Samaa mieltä. Lisäksi hauskaksi ajanvietteeksi osoittautui luonnon tarkkaileminen. Joku tarkkasilmäinen bongasi rantakallion kolosta kyynpesän ja koska kallio loi kuin amfiteatterin pesän sivulle, istuimme seuraamassa kyypariskunnan arkea turvallisen etäisyyden päästä kuin parasta luontodokumenttia. Yhtenä iltana taas Leifin esitelmän keskeytti laiturin ohi ylpeästi uiskenteleva rantakäärme!

Nimestään huolimatta talkootyöleiri ei ollut pelkkää työtä. Keskellä viikkoa oli järjestetty saaristoretki ja suuntasimme taksiveneillä Kökariin ja Källskäriin. Päivä oli hyvä irtiotto haravan varresta. Erityisesti Källskärin Kreivin puutarha oli kiehtova keidas kallioiden kupeessa. Paluumatkalla veneessä loikoillessani ajattelin jälleen; näillä muistoilla jaksaa talven harmaudessa.

Ai niin, ne punkit. Punkkisyyni oli leirillä jokailtainen rutiini siinä missä iltasauna. Pahimmilta puremilta taisin onneksi välttyä. Mutta vaikka kuinka olisi syynännyt, yhden varsin vaarattoman punkin puremaa ei leirillä voinut välttää – nimittäin talkoopunkkia. Leiri oli kuin sukellus toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa sai olla 24 h luonnossa, tavata samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä ja tietysti tehdä töitä niiden kodittomien ressukoiden, kuten isorantasapen, puolesta. Kyllä, ensi kesänä on taas lähdettävä talkoisiin!

Tea von Gizycki

Kasvillisuusruutuja tutkimassa

Vene täyteen tavaraa ja kohti kesäistä saaristoa! Sataman jäädessä taakse aurinkokin kurkistaa pilven takaa ja edessä aukeaa jo tutuksi käynyt Saaristomeren maisema.

Perillä saaressa meitä odottaa toistakymmentä leppoisaa lehmää ja kuusi kesästä intoilevaa lammasta. Pihan niittykukat ovat kasvaneet viikossa hurjasti ja keltamatarat, kissankellot ja ketoneilikat kukoistavat nyt parhaimmillaan. Tyhjennämme veneen ja kietaisemme sukat punkkien varalta housunlahkeiden päälle. Ei, emme ole tulleet viettämään tänne mökkiviikonloppua – olemme tulleet kesätyöpaikallemme.

 

Olemme Metsähallituksessa kesäharjoittelijoina ja tässä blogikirjoituksessa voi tutustua yhteen työpäiväämme. Päätyötehtävämme on kartoittaa perinnebiotooppien kasvillisuutta tutkimukseen, joka on osa Natureship-hanketta (Interreg IV A Central Baltic). Aloitamme viikon suunnittelemalla aikataulua, kasvillisuuskertoituksen lisäksi menemme Konungskäriin kalibroimaan yhtä Saaristomeren kansallispuiston kävijälaskureista. Silloin saamme tietää, kuinka hyvin todellinen kävijämäärä vastaa laskurin lukemaa vai ovatko vaikkapa lampaat suurikin virhelähde. Loppuviikosta ehdimme käydä tyhjentämässä hyönteispyydyksiä Mjoössä ja Ruotsalaisessa.

Tutkimme niittykasvillisuutta mökkisaaremme Berghamnin lisäksi Boskärissä, Mälhamnissa ja Björkössä. 1800-luvun lopun karttojen ja 1900-luvun ilmakuvien perusteella alueet on jaettu kolmeen eri luokkaan. Ensimmäisen luokan alueet ovat aikoinaan olleet peltokäytössä ja toisen luokan alueet niittyinä. Viimeinen luokka sisältää mystisiä Mo-alueita, jotka on aikoinaan jätetty viljelyn ulkopuolelle, todennäköisesti esimerkiksi runsaan kivisyyden takia. Monet tutkimusalueista on tällä hetkellä arvokkaita ja monilajisia niittyjä, mutta osa on umpeenkasvaneita ja vähälajisempia. Tavoitteenamme on saada lisätietoa alueiden kasvillisuudesta ja otantatyyppien välisistä eroista. Mahtavatko esimerkiksi vähemmän tutkitut Mo-alueet ollakin yllättävän lajirikkaita? Lisäksi etsimme vastausta siihen, voisiko vanhojen karttojen kertoman kasvillisuushistorian avulla arvioida alueiden kasvillisuuden arvoa, mahdollista hoidon tarvetta ja sen tuomaa hyötyä ilman, että aina tarvitsisi tehdä paikan päällä aikaa vieviä kartoituksia. Vanha maankäyttö vaikuttaa esimerkiksi maaperään ja siemenpankkiin, joiden ollessa passeleita onnistuu esimerkiksi niityn entisöinti helpoiten.

Kasvientunnistus tuntuu tavaramäärästä päätellen olevan varsinaista välineurheilua. Mukaan maastoon raahaamme muun muassa 1500 sivua tunnistuskirjallisuutta, kasan lomakkeita, papereita ja lappusia, GPS:n, kameran, mitan ja kasviruudun sekä tietenkin hyttyshatut, sadevaatteet ja retkimuonat. Aloitamme uuden alueen kartoittamisen tarkistamalla, toimivatko karttojen aluerajaukset myös maastossa. Tutkimusmenetelmänä meillä on 1m x 1m -kokoiset kasvillisuusruudut: tunnistamme yhden neliömetrin alueelta kaikki sillä kasvavat kasvit ja arvioimme, kuinka monta prosenttia ne peittävät ruudulta. Lajeja täällä saaristossa saattaa helposti olla yli 30 yhdellä ruudulla. Määritämme näyteruudulta myös muitakin muuttujia, kuten sammalten, jäkälien, kivien ja karikkeen peittävyydet sekä kasvillisuuden korkeuden, pinnan kaltevuuden ja latvuspeittävyyden. Satunnaistamme kasvillisuusruutujen paikat, jotta saisimme mahdollisimman todellisen kuvan alueen kasvillisuudesta, emmekä valitsisi vain kivoimpia kohtia.

Kasvillisuusruutujen lukumäärä alueilla riippuu alueen koosta ja vaihtelee neljästä yhteentoista. Yhtä ruutua sitten ihmetellään tunti tai kaksi – ja silti alueelta saattaa viime tingassa ilmestyä uusi laji! Voi vain miettiä, onko tuokin todella ollut tuossa koko ajan. Ja toki mukana virnistelee aina niitä tuntemattomiakin lajeja. Ne prässäämme varmempia tunnistajia odottamaan.

Kasvillisuusruutujen tiedoilla voidaan tehdä monia tilastollisia analyyseja ja saada siten yllättävätkin tulokset esille. Sama menetelmä on käytössä ympäri maailman, joten tuloksia voi verrata aikaisempiin tutkimuksiin, vaikka kasvillisuustutkimukset ovatkin hyvin riippuvaisia alueen sijainnista ja ympäristöolosuhteista.

Yhden alueen kartoittamiseen meiltä menee yleensä yksi työpäivä. Ruutujen tekemisen jälkeen laskemme vielä perinnebiotoopeille tyypillisten kasvilajien runsaudet koko alueella. Ne ovat usein harvinaisia lajeja ja niiden esiintyminen kertoo kasvillisuuden rikkaudesta alueella. Lisäksi arvioimme monia muitakin muuttujia – esimerkiksi puustoa, valtalajeja ja kasvillisuustyyppejä – koskevia tietoja. Välissä vähän napostelemme marjoja, bongailemme lintuja ja irrotamme punkkeja.

Työpäivän jälkeen ei ehdi eikä jaksakaan muuta kuin kokkailla ja mennä nukkumaan. Maastossa ja etenkin saaristossa työpäivät tuppaavat venymään ja on kätevääkin tehdä pitkää päivää, kun tänne asti tulee. Melkein-biologin ja melkein-maantieteilijän unelmakesätyössä saa olla mahdollisimman paljon maastossa – täällä vieläpä mitä mainioimmassa maisemassa! Työstämme 90 prosenttia tehdään ulkona, eikä parissa kuukaudessa ole satanut kertaakaan työaikana. Vähän tietenkin jännittää, mitä pikku kasvimme siihen mahtavat sanoa.

Vielä elokuun ajan automme seisoo lossijonossa matkalla vastavirtaan. Kun muut tulevat viikonlopuksi saaristoon, porhallamme itse takaisin mantereelle. Vaikka usein viikonloppuvapaatkin ovat tainneet vierähtää merellä…

Lina Munsterhjelm & Juuso Haapaniemi