Ensikertalaisena Jungfruskärin talkootyöleirillä

Keväällä huomasin Suomen Luonto -lehdessä pienen ilmoituksen Saaristomeren kansallispuistossa järjestettävästä talkootyöleiristä. Innostuin heti ja ilmoittauduin.

Ensikertalaisena minulla ei ollut tarkkaa käsitystä, millainen leiristä tulee. Ovatko käteni rakoilla heti ensimmäisen työpäivän jälkeen? Mitä töitä saarella tarkalleen tehdään? Saakohan siellä tarpeeksi kahvia? Pureeko punkki? Saaristo ja perinnemaisemien hoitaminen houkuttivat kuitenkin sen verran, että pieni epävarmuus ei haitannut. Jungfruskär on Saaristomeren kansallispuiston läntisimpiä saaria ja sinne pääsee vain omalla veneellä tai taksiveneen kyydissä. Saari on ollut osittain armeijan hallussa vuoteen 1999 saakka, mutta saaren maisemien ennallistamistyötä on tehty jo lähes 30 vuoden ajan.

Merimatka Jungruskäriin Galtbysta kesti noin tunnin. Jungfruskärin laiturilla pariakymmentä talkoolaista odotti leirin vetäjä, Metsähallituksen suojelubiologi Leif Lindgren. Majoittumisen ja muonituksen jälkeen (ja kahvin – eli heti selvisi, että kyllä täällä saa tarpeeksi kahvia) hän esitteli meille viikon työkohteet, noin 15 hehtaaria niittyä. Mietin itsekseni, että 15 hehtaaria kuulostaa aika suurelta alalta...

Työhön ryhdyttyämme talkoovoima osoittautui kuitenkin uskomattoman tehokkaaksi: 24 haravaa raapi isommankin niityn jo aamiaisen ja aamukahvin välillä. Ja kaiken lisäksi kaikilla tuntui vielä olevan hauskaa. Tauoilla jaksettiin aina nauraa ja rakkojakaan emme joutuneet liian paljon vertailemaan!

Iltaisin saaren luonnosta ja historiasta kertoessaan Leif loi haravan heiluttelijoihin uskoa, että haravointi on tärkeä osa niittyjen hoitoa. Ilman niitetyn heinän haravointia monet, vain hoidetuilla niityillä viihtyvät kasvit, kuten pienenpieni isorantasappi, tuskin menestyisivät Jungfruskärissä. Saaresta sanotaan löytyvän parisataa uhanalaista kasvilajia, hyönteistä, sientä ja eläintä. Niittymaisemien ennallistamisella pyritään säilyttämään kasvillisuuden monimuotoisuus – eli antamaan koti näille uhanalaisille ressukoille. Lisäksi on tietysti kulttuurihistoriallisesti tärkeää, että entisaikojen torppareiden luomat maisemat säilyvät jälkipoville. Esimerkiksi Jungfruskärille tyypillisiä lehdesniittyjä on Suomessa jäljellä enää vain noin 100 hehtaaria.

Toki työnkuvaan kuului muutakin kuin haravointia. Mieheni pääsi niittämään viikatteella rantaruovikkoa ja lisäksi niittyjä niitettiin koneilla. Haravoituja heinäkasoja kerättiin pressuilla isoiksi polttokasoiksi. Kannoimme pressuilla kirjaimellisesti kortemme kekoon perinnemaisemien puolesta! Surullisempi puoli kekojen kasaamisessa oli, että meidän heiniämme eivät syö lehmät, vaikka saarella laiduntaakin parisenkymmentä märehtijää kesätöissä. Heinien kuljettaminen pois saarelta on liian kallista, joten heinät poltetaan.

Viikon mittaisella leirillä ehti muodostua mukavia rutiineja. Paras niistä oli ehdottomasti uiminen – se hetki, kun lounastauolla ja töiden jälkeen iltapäivällä pääsi hyppäämään sopivan kylmään Itämereen. Moni totesi, että näillä muistoilla jaksaa taas talvella. Samaa mieltä. Lisäksi hauskaksi ajanvietteeksi osoittautui luonnon tarkkaileminen. Joku tarkkasilmäinen bongasi rantakallion kolosta kyynpesän ja koska kallio loi kuin amfiteatterin pesän sivulle, istuimme seuraamassa kyypariskunnan arkea turvallisen etäisyyden päästä kuin parasta luontodokumenttia. Yhtenä iltana taas Leifin esitelmän keskeytti laiturin ohi ylpeästi uiskenteleva rantakäärme!

Nimestään huolimatta talkootyöleiri ei ollut pelkkää työtä. Keskellä viikkoa oli järjestetty saaristoretki ja suuntasimme taksiveneillä Kökariin ja Källskäriin. Päivä oli hyvä irtiotto haravan varresta. Erityisesti Källskärin Kreivin puutarha oli kiehtova keidas kallioiden kupeessa. Paluumatkalla veneessä loikoillessani ajattelin jälleen; näillä muistoilla jaksaa talven harmaudessa.

Ai niin, ne punkit. Punkkisyyni oli leirillä jokailtainen rutiini siinä missä iltasauna. Pahimmilta puremilta taisin onneksi välttyä. Mutta vaikka kuinka olisi syynännyt, yhden varsin vaarattoman punkin puremaa ei leirillä voinut välttää – nimittäin talkoopunkkia. Leiri oli kuin sukellus toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa sai olla 24 h luonnossa, tavata samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä ja tietysti tehdä töitä niiden kodittomien ressukoiden, kuten isorantasapen, puolesta. Kyllä, ensi kesänä on taas lähdettävä talkoisiin!

Tea von Gizycki